Nyt

Moikka! Kiitos kaikille teille, jotka vierailette blogissani ja silloin tällöin kommentoitte vanhoja postauksia. Se on mukavaa! :)
Mitä minulle nyt kuuluu? Elämäni on täynnä ihania asioita: läsnäoloa, naurua, inspiraatiota, musiikkia, tanssia, joogaa ja vegaanista herkkuruokaa. Viime vuosi oli elämäni onnellisin, ja meininki jatkuu. On niin hyvä olla tässä ja nyt!

Netistä poimittu kuva heijastaa tunnelmiani. Voikaa hyvin! 

Mainokset

Virkattu kännykkäkotelo

2016-06-28_kannykkakotelo_01

Sain viikko sitten valmiiksi kesäisen neulepaidan (josta saan toivottavasti otettua pian kuvia), ja halusin keksiä mökkireissulle jonkin käsityön. Niinpä ryhdyin tekemään kännykälleni uutta koteloa. Olin ostanut uuden kännykän pari vuotta aiemmin ja jahkaillut pitkään koteloasian kanssa. Kotelo oli hankittava ja äkkiä, mikäli mielin kännykän säilyvän kunnossa, mutten ollut tyytyväinen kauppojen kotelotarjontaan. Silloin päätin häthätää neuloa kotelon punaisesta villalangasta. Neulottu kotelo toimi muuten ihan hyvin tähän asti, mutten ollut koskaan täysin tyytyväinen sen keksittyyn malliin ja langan liukkauteen (niin hyvä lanka kuin Drops Nepal muuten onkin!).

Tähän virkattuun koteloon sen sijaan olen oikein tyytyväinen! Se on sopivan napakka ja kitkainen, että puhelin pysyy sen sisässä. Virkatessa suuaukon reunat kaartuivat sisäänpäin, joten ne lukitsevat puhelimen entistä paremmin paikoilleen. Lanka on puuvillaista Drops Safrania, josta virkkasin aiemmin erään toisen kesäpaidan. Tuli kivan värinen kotelo!

 

Pioni

Helei, pitkästä aikaa! Innostuin taas kuvaamaan kauniita asioita kevään kypsyessä kesäksi. Olen ottanut kuvia harvakseltaan tässä välissäkin, mutten ole postannut niitä blogiin. Saatan julkaista niitä jälkikäteen, kun hetki koittaa.

Elämä on mennyt vinksin vonksin, kääntynyt päälaelleen, heittänyt häränpyllyä – hyvässä mielessä! Elelen nykyään itsekseni kauniissa, vehreässä paikassa metsän vieressä. Olen onnellisempi kuin koskaan. Elän sellaista elämää kuin haluankin ja teen asioita, joista nautin. Olen lähellä luontoa, mutta lähellä ovat myös uudet ystävät, ihmiset, kulttuuri ja pienehkön kaupungin hauska vilske.

Yllätyin, kun katsoin blogini kävijätilastoja. Blogissani on vieraillut immeisiä poissaoloni aikanakin tasaiseen tahtiin. Kukaan ei ole jättänyt merkkiä käynnistään, mutta kiva, että kirjoitukseni ja kuvani kiinnostavat. Minulla oli aiemmin stressiä tasaisen postaustahdin ylläpitämisestä, koska ajattelin tuota näkymätöntä yleisöä. Nyt tuumaan, että kaikki ajallaan, postailen silloin, kun huvittaa. Tämä blogi on minulle ensisijaisesti itseni ilmaisemista, ja teen sitä lähinnä itselleni. On aina kiva palata jonkin ajan kuluttua lukemaan omia hupajointejaan ja muistelemaan koettuja iloja.

Yksi suuri ilo viime viikkoina on ollut pienellä pihallani kasvava pionipensas. Kun muutin uuteen kotiin, oli syksy, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä suloisuuksia pihallani kasvaisi seuraavana keväänä ja kesänä. Itse asiassa koko asuinympäristöni puhkesi keväällä sellaiseen loistoon, että vallan yllätyin, miten upeaan paikkaan olin löytänyt tieni!

Kesän korvilla pioni alkoi puskea esiin maasta. Olin aivan ihastunut ajatuksesta, että minulla on oma pioni, ja päätin hoitaa sitä huolellisesti. Se kasvoi nopeaa vauhtia. Hankin pensastuet pitelemään pituutta hamuavia varsia pystyssä. Kun aikoi sataa rankasti, kyhäsin pionille häthätää tee-se-itse-sadesuojan: pingotin sadeviitan puutarhatuolin selkämyksestä ruohikkoon sähkövatkaimen taikinakoukkujen toimiessa kiiloina. Olin aika ylpeä rakennelmastani. Pionit pysyivät vahingoittumattomina! Ja kun ensimmäiset nuput vilauttelivat kirkkaan pinkinpunaista väriään, olin myyty. Miten sainkin noin upean, hehkuvan kukan!

En ole aiemmin hoitanut puutarhan kasveja, joten pionista tuli minulle eräänlainen esikoinen. Suhtaudun siihen hellyydellä.

Kuonokaskortti

20150627 007

Keväämmällä peikko katsoi telkkarista Avara luonto -sarjan jakson ”Pikkuotusten maailmat: Avoimen taivaan alla”. Hän kertoi löytäneensä minun ”doppelgängerini” ja istutti minut tabletin ääreen katsomaan kyseisen jakson. Ja, kuten mummoni sanoisi, voi hyvä ihme ja kumma, miten hauskasta eläimestä siinä kerrottiin. Hyppypäästäinen, jolle on jossain vaiheessa ehdotettu suomenmukaista nimeä kuonokas (koska eläin ei ole sukua päästäisille), on Afrikan savanneilla elävä pikkiriikkinen otus, jolla on megasuuret silmät ja pitkä, kapea, nuuskiva kuono. Eläin on sairaan nopee, ja se vilistää ruohoalueella tekemiään polkuja pitkin, etsii jatkuvasti ruokaa ja – siivoaa! Se huiskii kärsimättömän näköisesti kulkuväylältä pois kaikki roskat, joita poluille päivän aikana kertyy. Kuonokkaalle on erittäin tärkeää, että polut ovat vapaat nopeaan liikkumiseen. (Auta armias, jos polulle tömähtää esimerkiksi norsun kakkara…)

No, myönnetään, että minäkin olen aikamoinen siivousaddikti ja raivaan yhtä kärsimättömänä sotkuja pois, ne kun häiritsevät silmääni ja mielenrauhaani. Ja onhan asunnossa toki helpompi liikkuakin, kun ei ole rojua tiellä!

Niinpä tein peikolle synttärikortin, jossa komeilee sympaattinen hyppypäästäinen. Otus jäi lähtemättömästi sydämeemme!

20150627 010